#2

 

”Tyttö hei, äkkiä pois sieltä!” palomies karjaisi ja nosti minut lattialta, johon olin jäänyt istumaan lamaantuneena. Yritin tapella vastaan, mutta hän oli minua voimakkaampi. ”Ei!” kiljuin ja löin miestä kyynärpäilläni. ”Mä haluun jäädä äidin ja isän luo!!” Mies raahasi minut väkipakolla ulos palavasta talosta. Naapurimme leskirouva Norden otti minut vastaan ja piti minua kädestä vilkaistessani ensimmäistä kertaa olematonta kotiani. Julkisivu oli jo täysin tunnistamaton, ja osa seinistä oli jo romahtanut alas. Kiljaisin nähdessäni huoneeni ikkunan räjähtävän ja sirpaleiden putoilevan kaikkialle ympärilleni. ”Kauheaa!” rouva Norden päivitteli. ”Sinä olit äsken vielä tuolla.” En vastannut, sillä näin savusukeltajien kantavan jotain ulos talosta. Rimpuilin irti rouva Nordenin otteesta ja juoksin heidän luokseen. ”Sinun ei pitäisi olla täällä”, yksi savusukeltajista sanoi, mutta ymmärsi kai, että minun piti nähdä, mitä he toivat mukanaan talosta. Minun piti jättää äidille ja isälle hyvästit.

 

Lastensuojelun naistyöntekijä asteli ohitseni ja istahti tuoliin pöydän toiselle puolelle. Hän selasi papereitaan mietteliäänä ja katsahti silloin tällöin minun suuntaani. ”Olemme soittaneet tädillesi. Hän tulee hakemaan sinut aivan pian.” Sain jo pelkästä mielikuvasta vilunväristyksiä, ja yritin keksiä muuta ratkaisua. ”Mä voin asua yksin. Mä oon jo tarpeeks vanha siihen, sitä paitsi meillä on paljon rahaa.” Nainen katseli minua säälien, ja huokaisi syvään ennen kuin aloitti: ”Poliisin mukaan palon motiivi oli kosto.” En ymmärtänyt, mitä ihmettä hän oikein tarkoitti. Nainen jatkoi hiljaisella äänellä: ”Talonne polttaminen oli vain viimeinen askel. Sitä ennen hän...” Nainen pyyhkäisi kädellään silmäkulmaansa. ”Hän pääsi käsiksi vanhempiesi pankkitileihin ja siirsi kaikki rahat, luultavasti itselleen. Kaikki perheenne tilit, myös sinun, on irtisanottu pankista, joten...” Pudistin päätäni epäuskoisena. ”Tarkoitatko sä, että... mä en saa niitä takaisin?” Nainen nyökkäsi ja vilkaisi taakseni, ulko-oven suuntaan, josta tätini, Magda Stock, jo pyyhälsi sisään. ”Aina saa olla muista huolehtimassa... Pelkkää harmia...” täti mutisi itsekseen. Magda ei sanonut minulle mitään, viittasi vain mukaansa ja saattoi autolleen. Istuin takapenkille ja täti käynnisti auton rämisten. Koko parituntisen matkan Magdeburgiin pelkäsin auton hajoavan. Laitoin mp3-soittimeni päälle. Se oli ainut esine, joka minulle oli jäänyt muistona palavasta talosta, sillä se oli ollut taskussani palon syttyessä. Ich bin nicht ich sai minut itkemään lohduttomasti, sillä sanat muistuttivat minua itsestäni, ja siitä, minkä olin menettänyt. Tätini huomasi sen ja tiuskaisi: ”Mitä vittua sä siellä pillität? Turha äitisi perään on itkeä, hän ei ollut sen arvoinen.” Magdan sanat aiheuttivat minussa vieläkin voimakkaampaa ahdistuneisuutta kuin aiemmin. Mietin, millaista yhteiselostamme tulisi. Hän inhosi minua melkein yhtä paljon kuin äitiäni.

 

#3

 

Piirsin seinään seitsemännen viivan. Viikko vasta tässä helvetin loukossa. Juoksin kylpyhuoneeseen ennen kuin Magda ehti keksiä uusia syytöksiä ja lukitsin oven perässäni. Olin astumassa lämpimän suihkun alle, kun ovelta alkoi kuulua terävää koputusta. En vastannut, ja hetken päästä kuulin Magdan potkivan ovea. ”Saatanan huoranpenikka, mun vesiäni et lotraa, tai tää oli sun viimenen suihku pitkään aikaan!” En välittänyt uhkailusta, vaan jatkoin toimiani.

 

Kahdeskymmenesviides päivä. Vieläkin elettiin kaurapuurolla, koska Magdalla ei kuulemma riittänyt rahaa vesilaskun jälkeen. Tietenkin rakas tätikultani syytti siitä minua, vaikka olin sitä mieltä, etteivät viiden minuutin mittaiset suihkuni voineet millään olla syypäitä siihen. Kuulin veden valuvan kylpyhuoneessa. Magda oli valmistautumassa treffeille. Hänen ökyrikas miesystävänsä kustansi hänelle kaikenmaailman kalliit kulinaariset elämykset, mutta minä sain tyytyä siihen liisteriin, jota hän kutsui puuroksi.

 

Seitsemäskymmeneskahdeksas päivä, ja vieläkin olin elossa. Ihme ja kumma. Minun oli hirveä ikävä taloamme, Mädcheniä ja Stormia. Kaikkea. ”Äkkiä tänne, helvetin horo!” ”Mulla on nimikin, vitun kurppa”, mutisin ja nousin sängyltäni vaivalloisesti. Eikö tuo ämmä ikinä lopettaisi?

 

Yhdeksäskymmenestoinen päivä, eikä loppua näkynyt. Suunnittelin innolla sitä hetkeä, kun minun ei tarvinnut enää sietää Magdaa. Keräisin kaikki vähäiset tavarani (mp3-soittimen, muutaman paidan ja housut, sekä Tokio Hotelin julisteen jonka olin varastanut kirjastosta nuortenlehden välistä) ja lähtisin. Ehkä antaisin vielä tädilleni turpaan. Mutta luultavasti nauraisin, eikä siitä tulisi loppua. Ja sitten minä kääntyisin ympäri enkä koskaan tulisi takaisin.

 

Sadasseitsemäskymmenesyhdeksäs päivä oli nyt pulkassa. Mikään ei ollut muuttunut. Paitsi tädin ruoat, jotka vain pahenivat päivä päivältä. Yhtäkkiä halusin vaihteeksi liisteripuuroa, en ollut ikinä ennen tajunnut kuinka pahoja perunat voivat olla...

 

Kahdessadaskolmaskymmenesviides viiva seinässä. Pian kaikki olisi ohi, eikä minun tarvitsisi enää ikinä uhrata ajatustakaan Magdalle tai millekään. Voisin aloittaa koko elämäni alusta, vain minä, soittimeni ja nurkasta repeytynyt julisteeni.

 

Kahdessadasneljäskymmenes päivä. Huomenna. Huomenna elämä alkaa. Hyvää syntymäpäivää minulle. Aivan pian...

 

#4

 

Hieroin jääkylmiä käsiäni yhteen ja työnsin ne syvälle taskuihini. Nostin takkini kauluksia ja istahdin Heruminpolun puiston penkille miettimään, mitä tekisin seuraavaksi. Kaksi vanhaa rouvaa pysähtyi

keskustelemaan lähettyville. ”Nyt on se Magdakin kuollut”, toinen rouvista sanoi, johon toisen piti kommentoida. ”Oletko menossa hautajaisiin?” ”En varmasti!” ensimmäinen mummo tokaisi tylysti. ”Tuskinpa sinne on kukaan menossa”, toinenkin myönteli, ja he jatkoivat matkaansa. En ollut uskoa korviani. Saattoiko olla... Joku oli jättänyt päivän sanomalehden penkille, ja selasin toiveikkaana kuolinilmoitukset esille. En tiennyt mitä uskoa kun näin seuraavan ilmoituksen:

 

Magda Stock

s. 5.12.1956

* 24.7.2008

Pienimuotoinen siunaus toimitetaan 27.7. Pimmelin kappelissa.

Työpanosta jäivät kaipaamaan

Auslöser Siivous-yrityksen johto ja työntekijät

 

Naurahdin. Tätini ei todellakaan tainnut olla kovin suosittu. Ilma alkoi käydä kylmäksi, ja oli niin pimeää, etten melkein nähnyt eteeni. Lähdin kävelemään pysyäkseni lämpimänä. Olin kuitenkin nukkunut niin vähän viime päivinä, että minua alkoi unettaa nopeasti. Puolinukuksissa harhailin läheiselle puistonpenkille ja nukahdin siihen.

 

 

Tom

 

Tassuttelin ulos kahvikuppi kädessä ja laskin sen pihapöydälle venytelläkseni vähän. Joku paparazzi oli näpsimässä kuvia viereisen seinän takana, sillä meillä ei ollut sillä hetkellä ollenkaan piha-aitaa. Se oli ollut laho ja kaipasi kipeästi vaihtoa. Uudet lankut makasivat silläkin hetkellä puutarhakeinun takana. Siristelin silmiäni aamuauringossa. Keinu heilui hiljaa tuulessa, ja näin jonkin mustan möykyn keinussa. Ensin luulin sen olevan Billin takki, jonka hän oli jättänyt epähuomiossa pihalle, mutta sitten möykky kääntyi ja haukotteli. Suuni loksahti auki ja seisoin hetken aivan hiljaa monttu levällään, kunnes huusin: ”Bill! Bill!! Nyt se on sitten tapahtunu – mä oon tullu hulluks!!!”

 

#5

 

”Mitä jos se on joku spurgu?” Georg katseli keinussa makaavaa tyttöä. ”Ei se voi olla spuge, sehän on niin nätti”, Tom virnisteli Billin juostessa rivistön välistä haravanvarren kanssa. ”No mitä helvettiä sä sillä?!” Tom ärähti Billin huitaissessa häntä vahingossa varrella kylkeen. ”Enhän mä voi siihen koskee, mitä jos siitä tarttuu kirppuja!” Bill päivitteli ja alkoi tökkiä tyttöä hereille.

 

Cassidy

 

Avasin silmäni ja neljä silmäparia tapitti minua tarkkaavaisena. Kuulin kalahduksen haravanvarren pudotessa maahan, ja mustahiuksinen tarkkailijani hypähti rastapäisen vierustoverinsa syliin kiljahduksen säestämänä. ”Iik, se herää!!!” Hyökkäyksen kohde pudotti sylissään roikkuvan pojan maahan. Ravistelin päätäni epäuskoisena. Kaivoin taskustani kuluneen julisteen ja taittelin sen auki. Tiirasin vuoroin julistetta, vuoroin ympärilläni seisovia poikia. ”Nipistäkää mua, tää ei oo totta...” Samassa tunsin kädessäni nipistyksen ja huudahdin hämmästyksestä. Lippispäinen jätkä huitaisi miestä, jonka tunnistin Georgiksi. ”Tyhmä, se on vaa sanonta!” ”No sori...!!” “Voi kauheeta!” Hyppäsin pihakeinusta. ”Anteeks kauheesti, ei mun ollu tarkotus... niinku... joo, mä lähen.” Ampaisin juoksuun, mutta pakomatkani keskeytyi yllättäen, kun astuin varomattomasti mutalätäkköön ja lensin selälleni. ”Ouuh...” kuulin takaani kömpiessäni ylös. Tom hölkkäsi luokseni ja auttoi jaloilleni. ”Tuu nyt kahville ja suihkuun. Et sä voi ton näkösenä mennä ihmisten ilmoille. Pestään sun vaatteet ja näin...” Kiitin poikaa hymyillen, ja hän talutti minut sisälle. ”Mikä sun nimi on?” Tom kysyi kävellessämme portaita ylös. ”Cassidy. Mut mua sanotaan Cassiksi.” ”Kyllä mä osaan ittekin kävellä”, tokaisin, mutta vastaväitteistäni huolimatta Tom saattoi minut kylpyhuoneen ovelle asti. ”Tässä on mun päätepysäkki”, hän sanoi virnistäen, ”mä lähen ettimään sulle Billin vaatteita.” Bill oli ilmeisesti kuunnellut keskustelua alakerrasta, sillä portaiden juurelta kaikui hätääntynyt huuto: ”LAINAA KUULE OMIA VAATTEITAS!! MUN VAATTEITA ET MILLEKKÄÄN SPU... ÖÖ...” Bill piti tauon. ”Siis, ne ei oo varmaan edes sen kokoa. Lainaa omias.” ”Joo, nehän sopiikin paljon paremmin”, Tom mutisi, toivoen varmaan etten kuuntelisi heidän kinasteluaan. Suljin kylpyhuoneen oven ennen kuin Tom ehti puolustella veljensä käytöstä. ”Joo, mä lähenkin tästä ettimään niitä kledjuja”, oven takaa vielä kuului, ja sitten sain olla rauhassa.

 

Kun astuin ulos kylpyhuoneesta, oven edessä minua odotti siisti pino vaatteita. Katsoin päällimmäiseksi taiteltuja... boksereita. Kaikesta päätellen ne olivat Tomin. T-paitakin oli selvästi Tomin kaapista kaivettu. Vetäisin vaatteet sen enempää miettimättä päälleni ja laskeuduin portaat alakertaan. Keittiössä minua oli vastassa Gustavin ja Georgin virnuilevat naamat. ”Jaha”, Gustav tokaisi ja nosti kulmakarvojaan, ”oliko asukokonaisuus ihan oma valinta?” ”Oot säkin yks koomikko”, Tom töksäytti takaani ja johdatti minut keittiönpöydän ääreen. Georg antoi minulle mukin kahvia ja istui itsekin, koko ajan virnuillen. ”Georg, mä tiedän et toi on sun perusilme, mut hymyile nyt nätisti vieraalle”, Tom lohkaisi. Tässä vaiheessa Billkin liittyi seuraan. ”En mä tosissani tarkottanu sitä vaatejuttua...” Bill katsoi minua pahoitellen, ja pudistin päätäni. ”Ei se mitään.” ”Kuinka sä sitten päädyit meidän keinuun nukkumaan?” Bill kysyi, ja olin juuri keksimässä jonkin hätävalheen. ”Nii, oliko niin paha jurri illalla?” Tom naurahti, ja olin jo tarttumassa pienoiseen humalatilaan sopivana tekosyynä, mutta jostain syystä avasin suuni ja... ”Eiku, mä karkasin ja...”

 

#6

 

Nipistin huuleni tiukasti yhteen. Kaikki neljä nojautuivat lähemmäs. ”Niiiiiin?” Georg johdatteli minua jatkamaan, mutten halunnut paljastaa yhtään enempää. Sen sijaan hörppäsin suuni täyteen kahvia ja melkein purskautin ne ulos, sillä se oli kuumempaa kuin olin odottanut. ”Onpas hyvää kahvia”, sain soperrettua, vaikka suutani poltti vieläkin. ”Olit sanomassa...?” Bill yritti kaivella totuutta kaikkien tuijottaessa minua tiukasti. ”Nii, sitä vaan et... Mä asun mun tädin luona ja... Se varmaan odottaa mua jo.” ”Mikä se sun tädin nimi on? Me voidaan heittää sut sinne.” ”Magda Stock. Mut hei, en mä mitään kyytiä tarvii...” Olin jo nousemassa pöydästä, kun näin Billin ja Tomin vilkaisevan toisiaan merkitsevästi, ja istui takaisin alas. ”Vai Magda Stock?” Tom tokaisi säälien. ”Joo?” En ymmärtänyt miksi kaikki neljä poikaa näyttivät yhtäkkiä surullisilta. Kaikki valkeni, kun Georg otti esiin eilisen lehden paperikorista. ”Me naurettiin tolle just eilen. Magdeburgin Magda, tajuuks?” Normaaliolosuhteissa olisin varmaan nauranut, mutta koska ketään ei edes hymyilyttänyt, olin vaiti, ja nousin ylös. ”Mihin sä meet?”  Bill asteli luokseni ja laski kätensä olkapäälleni. Ravistin sen pois. ”Viimenen mitä mä tarviin on teidän sääli. Kyl mä pärjään.” Tomkin ponkaisi paikaltaan. ”Et varmana pärjää! Me ei päästetä sua menemään!” Pudistin päätäni ja naurahdin. ”Kyllä pärjään. Mä lähen, ettekä te voi mua estää.” Olin jo eteisessä, kun Georg juoksi edelleni ja tukki tieni ovelle.

 

Marssin ympäri olohuonetta levottomana. Georg ei ollut liikahtanut paikaltaan, ja Gustav jökötti olohuoneen oviaukossa, etten pääsisi lähellekään ulko-ovea. ”Ette te voi tehä näin!” huusin ärtyneenä. ”Tää on kidnappaus!! Tää... Tää... Tää on rikos!!!” Tom naurahti omalta paikaltaan. ”Me pyydettiin nätisti. Sähän et kadulla asu. Piste ja aamen.” Bill nyökkäsi ponnekkaasti vahvistaen veljensä lausuntoa. ”Teiltä menee maine, jos mä kerron jollekin!” Uhkasin vielä. ”Siksi me ei päästetä sua menemään”, Tom heitti takaisin. Istuin nojatuoliin tuohtuneena. ”Muista että useimmat ei suostuis lähtemään”, Bill yritti lohduttaa, mutten nostanut katsettani lattiasta. En halunnut olla mikään julkkisten hyväntekeväisyyskohde. ”Yks yö vaan”, Bill suostutteli, ”ku ens yöks on luvattu sadetta.” Hän nousi paikaltaan ja istahti nojatuolini käsinojalle. Hän loi minuun vetoavan koiranpentuilmeen. ”Tää ei oo reilua”, sanoin, ”enhän mä voi sanoo ei noille silmille.” Bill näytti tyytyväiseltä, mutta tuijotti minua syvälle silmiin. Hymyilin, mutta käännähdin silti pois. ”Äääääh!” huudahdin yllätyksestä. Toisella puolellani Tomin silmät tapittivat minua samoin kuin Billin. ”Lopettakaa jo”, huokaisin luovuttaen ja nojauduin taakse tuolissani. ”Vielä on taito tallella”, Tom katsahti ylitseni Billiin, joka nyökkäsi. ”Toimii aina.”

 

 

 

Mä nyt pistin tämän tänne, kun se VITUN Voice tuhottiin. Toivoisin että edes joku Voicelta löytää tämän, ja sais ehkä jotenki ilmoteltua muille lukijoille, jotka tätä on lukenu.. Mä niin toivon että joku löytää tän! <33

#1

 

”Äääitiii, mä oon kotona!” hihkaisin keittiöön paukauttaessani ulko-oven kiinni. ”Hei kulta!” äiti huusi vastaukseksi. Avasin eteisen komeron oven, ja päälleni pursusi koko kaapin sisältö. Heitin kenkäni läjän päällimmäiseksi ja yritin survoa niitä tuloksetta takaisin kaappiin. ”Äiti, pitäiskö tätä kaappia siivota?” Äitini tuli eteiseen puhelin kourassa. ”Soitan siivoojalle”, hän tokaisi ja hävisi takaisin keittiöön keskustellen samalla kiivaasti siivousfirman johtajan kanssa. ”Teidän työntekijänne on taas jättänyt tulematta...” hän kailotti puhelimeen vähän liiankin dramaattisesti. Naurahdin hieman ja hyppelin portaat kaksi kerrallaan ylös.

 

Huoneeni on juuri sellainen, kuin minun kaltaisellani ihmisellä kuuluisikin olla. Vilkaisin peiliin ja korjasin hiuksiani. Hiustenheilautus paljasti mustien suorien hiusten alta aavistuksen punaista. Vanhempani olivat onneksi antaneet minun vaalentaa luonnostaan mustia hiuksiani sen verran, että niihin tarttui haluamani punainen väri. Korjasin meikkejäni nopeasti ja rojahdin sängylleni loikomaan taivaansiniselle päiväpeitolle. Silitin peiton satiinipintaa ja painoin toisella kädelläni CD-soittimen päälle. Aloin hyräillä Redeniä itsekseni, ja kaivoin läksykirjat laukustani. Selasin matikankirjaa kyllästyneenä ja päätin tehdä tehtävät vasta aamulla. ”Cassidy Miranda Rauch!” äiti komensi alakerrasta. ”Opettajasi on aivan kohta täällä!” Ähkäisin liioitellun uhrautuvasti ja aloin valmistautua balettitunnille.

 

Laahustin pihan poikki puutarharakennukseen, jossa balettisalini oli. En oikeastaan välittänyt tanssista, ainakaan klassisesta, mutta jatkoin harrastustani vanhempieni mieliksi. Ensi vuonna, kun täyttäisin kahdeksantoista, voisin muuttaa omilleni ja lopettaa liikaa aikaa vievät harrastukseni kokonaan. Moikkasin matkalla hevostenhoitajaa, joka ratsasti hevosellani Stormilla hieman kauempana. Rakastin ihanaa hevostani, mutta minulla ei ollut joka päivä aikaa sille, joten vanhempani olivat palkanneet sille ratsuttajan. Avasin puutarharakennuksen oven ja raahauduin peilin eteen harjoittelemaan jalan asentoja, joita minun olisi pitänyt petrata koko viikko. Tanssiopettajani Mädchen Strich käveli sisään ylväänä kuten aina – kadehdin hänen ryhtiään, mutta se johtui varmasti vuosien ankarasta harjoittelusta. Harjoittelusta, johon minulla ei riittänyt kiinnostusta. ”Jaahas, on tainnut jäädä harjoittelu vähemmälle?” Mädchen hymyili sympaattisesti. Hän ymmärsi, etten halunnut jatkaa tanssimista enää, muttei voinut vanhemmilleni mitään, kuten en minäkään. Nyökkäsin ja hymähdin vaisusti. Aloitimme taivutusten harjoittelun peilin ääressä, Mädchen intoa puhkuen, minä automaattivaihteella kuten tavallista.

 

Illallisen jälkeen lukittauduin huoneeseeni rentoutumaan tanssin jäljiltä. Laitoin mp3-soittimeni kuulokkeet korvilleni, ja hetken päästä vaivuin kevyeen uneen.

 

Heräsin ja vilkaisin kelloa. En ollut nukkunut kuin vartin, ja soittimestani soi hiljaa Rette michin kertosäe. Lauloin varovasti mukana ja ajattelin sen kauniita sanoja.

 

”Komm und rette mich,

ich verbrenne innerlich,

komm und rette mich,

ich schaff’s nicht ohne dich,

komm und rette mich, rette mich...”

 

Yritin pysytellä hereillä kappaleen loppuun, mutta silmäni tuntuivat raskailta, ja vaivuin uudestaan uneen. Kun havahduin uudestaan, en tiennyt mikä minut oli herättänyt. En ennen kuin vedin syvään henkeä ja sain kauhean yskänkohtauksen. Ilmassa leijui savun haju. Ponkaisin ylös ja juoksin varoittamaan vanhempiani. Palovaroittimemme eivät toimineet, sillä isä oli ottanut ne iltapäivällä pois vaihtaakseen tilalle uudet. Uusissa varoittimissa oli ollut jotain vikaa, eikä hän ollut jaksanut laittaa vanhoja takaisin paikoilleen. Työnsin vanhempieni makuuhuoneen oven auki. ”Äiti! Isä!”

Elikkäs, tässä oli nyt ensimmäinen osa. Nove on siis kirjoitettu 5 hengen voimin. (: Toivottavasti piditte. (:

        ”Emma, tule alas!” Alex huusi. Emma juoksi portaat jymisten alas. ”Wouuu...”, Emma huoahti, ja vaikeni. ”Tänään on ystävänpäivä ja ajattelin vähän muistaa meidän ystävyyttä. Ollaanhan me sentään oltu kavereita jo 2-vuotiaista. Nyt olis niinku 15 vuosi kavereina.” Alex selitti innoissaan yhteen putkeen, ja kipaisi hakemaan jääkaapista suuren täytekakun, jonka hän oli itse tehnyt.

 

          Ilta oli jo pitkällä, kun tytöt rupesivat siivoamaan alakertaa, molempienhan täytyy siivota, kun kerran asuvat samassa talossa yhdessä. ”Mä jään kattomaan vielä telkkaria, mee sä vaan jo nukkumaan.” Emma sanoi haukotellen, ja katsoi kuinka Alex tallusti yläkertaan isot, karvaiset tossut jalassa. Emma katsoi vielä puolisen tuntia televisiota, mutta sitten hänkin päätti kömpiä omaan pehmeään sänkyyn.

 

          Alex heräsi pirteänä siihen, kun auringon ensisäteet osuivat hänen silmiinsä. Hän nousi ja huomasi unohtaneensa sulkea kaihtimet. Alex työnsi taas jalkansa isoihin karvatossuihin ja nousi lähteäkseen herättämään Emmaakin aamupalalle. Alex laski kätensä Emman huoneen ovenkahvalle, mutta päätyikin koputtamaan. Vastausta ei kuulunut. ”Emma”, Alex huhuili, mutta kuitenkin tarpeeksi kovaa. ”No?” Kuului alakerrasta.

 

          Alex lampsi keittiöön ja huomasi keittiönpöydän olevan täynnä mitä herkullisimman näköisiä aamupalatarvikkeita. ” Sä yllätit mut eilen, joten nyt oli mun vuoro. Käy kiinni.” Emma kehoitti iloiten.

 

          ”Alex”, Emma sanoi harkiten ”mä luulen, että mun piäs kertoo sulle yks juttu.” Alexin mielenkiinto heräsi, ja hän nosti katseensa kahvikupistaan. ”Mä... Mä oon lähdössä ens viikon perjantaina Danielin kanssa Kyprokselle, kun torstaina tulee kaks vuotta täyteeen, et me ollaan oltu yhessä.” Emma sopersi, peläten Alexin reaktiota asiaan, sillä hän oli tiennyt lähtevänsä matkalle jo pitkän aikaa. Alexin ilme kiristyi, Emmaa alkoi pelottaa entisestään. ”Sä meinasit lähteä pitkälle matkalle kertomatta siitä mulle!!” Alex räyhäsi päin naamaa. ”Mä kun luulin, että me ollaan luvattu olla lojaaleja toisillemme!” Alex jatkoi kiukunpurkaustaan.

 

          Monta päivää kului eikä näy merkkiäkään siitä, että Alex olisi antamassa anteeksi. Emman ja Alexin aamiaishetket olivat yhtä muminaa. Emma katui syvään sitä, ettei kertonut Alexille matkasta aiemmin.

 

          ”Aleex...”, Emma koputti hiljaa Alexin oveen. Hetken oli hiljaista, mutta sitten räyhääminen taas alkaa, mutta huomattavasti rauhallisempana: ”Mee pois, mun täytyy lukea kokeisiin!!”

 

          Torstai kului yhtä hiljaisena, kuin aikasemmatkin päivät. Alex mökötti hiljaa huoneessaan ja Emma pakkaili matkalaukkuaan, eiväthän he voineet matkaakaan perua. Kun Emma oli pakannut valmiiksi, hän käveli alakertaan valmistamaan päivällistä, sillä Alex ei suostunut tulemaan huoneestaan.

 

          Perjantaiaamuna Emma nousi virkeänä ja intoa täynnä, sillä hänhän olisi lähdössä tänään Kyprokselle yhdessä poikaystävänsä kanssa. Emma aikoi vielä kerran yrittää pyytää Alexilta anteeksi. ”Alex hei”, Emma koputteli taas tämän huoneen oveen. ”Mä oon oikeesti pahoillani tapahtuneesta. Voitko sä millään antaa mulle anteeks tyhmyyttäni?” Emma painoi korvansa Alexin oveen, jotta kuulisi aikooko hän vastata. Sisältä kuului vain äreää muminaa. ”Ei sitte”, Emma huokaisi.

 

          ”Alex, me lähetään nyt Danielin kanssa lentokentälle! Mä valmistin sulle jääkaappiin viikoks ruokaa!” Emma huusi yläkertaan. Emma paiskasi ulko-oven kiinni ja asteli Danielin autoon. Auto hurahti käyntiin ja kaarsi pois pihasta.

 

          Alex astui ulos huoneestaan, ja lähti talsimaan alas. Hän kurkkasi jääkaappiin, mitä Emma oli hänelle tehnyt. Hernekeittopurkki, makaronilaatikkoa, Lasangea ja muuta laatikkoruokaa.

 

          Viikko kului Alexin katsoessa televisiota ja istumalla koneen ääressä. Perjantai-iltana Alex oli juuri istahtamassa olohuoneen vihreälle sohvalle, kun ilta kymmenen uutiset olivat alkamassa. ”Tietoomme on juuri saapunut ilmoitus suuresta lentokonetapaturmasta”, naisankkuri aloitti. ”Suuri matkustajakone syöksyi alas koneen lentäessä Bulgarian yläpuolella. Syytä ei tiedetä, lentokoneen korjausmiehet tutkivat asiaa. Koneessa on kymmeniä loukkaantuneita ja monta surmansa saanutta. ” Miesankkuri jatkoi. Alex katsoi uutiset loppuun, ja päätti käydä nukkumaan. ”Mulla jäi kyllä nyt tosi kummallinen olo tosta lentokonetapaturmasta”, Alex mumisi itsekseen.

 

           Aamulla Alex heräsi, kun ovikello soi. Hän nousi kiireesti ylös ja juoksi portaat alas ovelle. ”Karin!” Alex huudahti. Alex katsoi Emman äidin punaisia silmiä. ”Karin mikä sun on? Mikä hätänä?” ”Emma... hän... Hän on kuollut!” Karin rääkäisi ja nojasi itkien Alexin olkapäähän. Kyyneleet kohosivat myös Alexin silmiin.

 

          ”Siitä on jo vuosi Emma. Mä oon käynyt joka viikko täällä, mä oon istunut tuntikausia sun hautas luona. Mikset sä voi tulla takas? Mua kaduttaa ihan kamalasti, en mä olis saanu suuttua sulle niin kovaa. Miks mä oon niin pitkävihanen, Emma mä haluan sopia tän riidan. Mä en saa mielenrauhaa ennen kuin me saadaan sovittua tää.” Hetken hiljaisuus, kuului vain linnun laulua ja lehtien rapinaa. ”Emma kiltti tuu takas, tai mä tuun sun luokse.”

Ja eikun uutta putkeen. Tää on vähän lyhyempi, kun tapahtumat ravaa sen verran nopeeta. :)

Katselin Tomia hätääntyneenä: pitäisikö meidän painaa hissin nappia ja ajaa takaisin katutasolle vai kohdata tunkeilijat rohkeasti kasvotusten? Tom suoristautui ja viittasi katseellaan pimeään asuntoon. Olimme astumassa sisään, kun kaikki valot asunnossamme syttyivät samanaikaisesti. Siristelin silmiäni hetken, sillä valojen kirkkaus kirveli – emme Tomin kanssa tarvinneet koskaan valoja. Kaksi käsiparia kiskoi meidät eteiseen ja hissin ovet sulkeutuivat kilahtaen. Silmäni vuosivat enkä nähnyt vieläkään mitään. Kaikki oli yhtä tuskaista sumua, jonka keskeltä kuului huuto: ”Nyt!!” Samassa ympärilleni tulvahti veren suloinen tuoksu. Saatoin lipoa ilmaa kielelläni, keräten sitä itseeni. En pystynyt hillitsemään itseäni, ja tunsin kuinka kulmahampaani puskivat ienten alta itselleen lisää pituutta. Tomin matala murina kuului vierestäni. Hän oli jo hyökkäämässä vertavuotavan vieraamme kimppuun, mutta sain viime hetkellä kiskaistua hänet takaisin. ”Tom, ei”, sanoin, vaikka olisin oikeasti halunnut itsekin liittyä hänen joukkoonsa, imeä tulijat kuiviksi… Jos tunkeilijat olisivat olleet keitä tahansa muita, en olisi estänyt veljeäni. Tom ravisteli päätään ja näin hänen pedonhampaidensa vetäytyvän paikoilleen. ”No hyvä”, Gustav naurahti nuollen veren pois sormestaan, ”onhan siellä vanhaa vielä jäljellä.”

Pahoittelen suuresti tyhmää kysymystäni, mutta lukeeko näitä edes kukaan? Meinaan vaan, et onko järkee jatkaa tahtia vai pitääköhän hidastaa...? :D

xoxo,
Gusti

Jahas, toista osaa viedään. Kommentit on hyvin tervetulleita. :) Nyt alkaa jopa juonikin edetä... :D

Iltaruskon hehkuessa asuntomme verhojen raoista sisään, herättelin jäykkiä raajojani sisälläolon jäljiltä. Tom näppäili kitaraansa innottomasti, ja pian hänkin tuli ikkunan ääreen. Seisoimme siinä vierekkäin, kuin odottaen jotain saapuvaksi. Kun viimeinenkin oranssinpunainen valonsäde oli kadonnut tummalta lattialta, tartuin varovasti verhoihin. Tom pidätti hengitystään, jokainen lihas valmiina. Nykäisin punaiset verhot sivuun paljastaen samalla uinuvan kaupungin. Tom henkäisi haltioituneena ja jäi ihailemaan katulamppujen paljasta valoa, autojen huminaa allamme, punaisia lehtikasoja teiden varsilla. Minäkin katselin ulos, tutkaillen niitä harvoja ihmisiä jotka uskalsivat kulkea syksyisessä yössä jalan. Kattohuoneistostamme näki lähes koko kaupungin ylle. Avasin ikkunaluukun päästäen viileänraikkaan syystuulen sisään liikenteen melun säestämänä. ”Tuolla se taas on”, sanoin käännähtämättä veljeeni päin. Tom hymähti vastaukseksi. ”Se alkaa käydä tylsäksi”, hän huokaisi ja painoi kätensä kylmää ikkunalasia vasten. Nyökkäsin ja osoitin kadunvarteen pysäköityä harmaata uutisautoa. ”Jotakin jaksaa vielä kiinnostaa”, totesin valjusti. Aistin Tomin käyvän levottomaksi. ”Mitä jos astuttaisiin takaisin parrasvaloihin? Se olis paljon jännempää kuin tää meidän yöllinen kujanjuoksu.” ”Tom, sä et voi olla noin kärsimätön. Ajattele miten siinä oikeasti kävis”, murahdin. ”Ei siinä mitään kävis. Paitsi meillä olis hauskempaa.” Tiesin kyllä mitä Tom ajoi takaa, enkä jaksanut enää väitellä. Tom tunsi kyllä syyt siihen, miksi julkisuudesta vetäytyminen oli hyvä päätös. ”Mulla on silti sitä ikävä”, Tom vielä mainitsi, mutta se ei ollut koko totuus. ”Mullakin on Gustavia ja Georgia ikävä”, sanoin ja laskin käteni Tomin olkapäälle. Jäimme vielä hetkeksi ihailemaan pimeää valtakuntaamme ennen kuin lähdimme samaan vanhaan leikkiin sateen kimaltamilla kaduilla.

Kiitäessämme harmaita katuja pitkin luulimme yön olevan samanlainen kuin muutkin siihen asti. Kyllästyimme nopeasti ja palailimme huoneistoomme ruokakaupan kautta. Olimme unohtaneet käydä teurastamolla hakemassa tuoretta verta, joten jouduimme tyytymään verilettuihin. Valitsimme inhoten eineshyllystä muutaman paketin keinotekoista ravintoa ja raahustimme kassalle. Silloin aistin sen: sama haju joka oli seurannut meitä jo jonkin aikaa. Vilkuilin varovasti ympärilleni, mutten kyennyt paikantamaan tuoksun lähdettä. Tom oli juuri maksanut surkeat ostoksemme, ja madalsin ääntäni sanoen vaivihkaa: ”Tunnetko sä sen?” Tom nyökkäsi muina miehinä. ”Tunnen”, hän vastasi ja talsimme ulos kaupasta varoen joka askeltamme, kunnes tuoksu oli kokonaan hävinnyt.

Hissi tuntui masentavalta kulkuvälineeltä, kun olisimme voimiemme avulla voineet vaikka kavuta talon julkisivua ylös. Mutta pysyäksemme huomaamattomina meidän oli käyttäydyttävä normaalisti. No, niin normaalisti kuin kaksi verenhimoista entistä kuuluisuutta voi. Koska asuntomme oli kattohuoneisto, hissi, jonka sai liikkeelle vain viikoittain vaihtuvalla koodilla, nousi suoraan eteiseemme. Ovet aukesivat valittaen, ja jähmetyimme paikoillemme. Pimeästä asunnosta kumpusi kahden ihmisen ominaishajut – ja ne eivät olleet meidän. ”Saatiin vieraita”, Tom totesi ja vilkaisi minua. Jos minun olisi tarvinnut hengittää, olisin varmaan haukkonut henkeä kauhuissani. Rintaani puristi ahdistuksen tunne. Pimeästä huolimatta näin, että kutsumattomat vieraamme lähestyivät hissiä.

Kiitos kun jaksoit lukea ;)
Gusti