#2

 

”Tyttö hei, äkkiä pois sieltä!” palomies karjaisi ja nosti minut lattialta, johon olin jäänyt istumaan lamaantuneena. Yritin tapella vastaan, mutta hän oli minua voimakkaampi. ”Ei!” kiljuin ja löin miestä kyynärpäilläni. ”Mä haluun jäädä äidin ja isän luo!!” Mies raahasi minut väkipakolla ulos palavasta talosta. Naapurimme leskirouva Norden otti minut vastaan ja piti minua kädestä vilkaistessani ensimmäistä kertaa olematonta kotiani. Julkisivu oli jo täysin tunnistamaton, ja osa seinistä oli jo romahtanut alas. Kiljaisin nähdessäni huoneeni ikkunan räjähtävän ja sirpaleiden putoilevan kaikkialle ympärilleni. ”Kauheaa!” rouva Norden päivitteli. ”Sinä olit äsken vielä tuolla.” En vastannut, sillä näin savusukeltajien kantavan jotain ulos talosta. Rimpuilin irti rouva Nordenin otteesta ja juoksin heidän luokseen. ”Sinun ei pitäisi olla täällä”, yksi savusukeltajista sanoi, mutta ymmärsi kai, että minun piti nähdä, mitä he toivat mukanaan talosta. Minun piti jättää äidille ja isälle hyvästit.

 

Lastensuojelun naistyöntekijä asteli ohitseni ja istahti tuoliin pöydän toiselle puolelle. Hän selasi papereitaan mietteliäänä ja katsahti silloin tällöin minun suuntaani. ”Olemme soittaneet tädillesi. Hän tulee hakemaan sinut aivan pian.” Sain jo pelkästä mielikuvasta vilunväristyksiä, ja yritin keksiä muuta ratkaisua. ”Mä voin asua yksin. Mä oon jo tarpeeks vanha siihen, sitä paitsi meillä on paljon rahaa.” Nainen katseli minua säälien, ja huokaisi syvään ennen kuin aloitti: ”Poliisin mukaan palon motiivi oli kosto.” En ymmärtänyt, mitä ihmettä hän oikein tarkoitti. Nainen jatkoi hiljaisella äänellä: ”Talonne polttaminen oli vain viimeinen askel. Sitä ennen hän...” Nainen pyyhkäisi kädellään silmäkulmaansa. ”Hän pääsi käsiksi vanhempiesi pankkitileihin ja siirsi kaikki rahat, luultavasti itselleen. Kaikki perheenne tilit, myös sinun, on irtisanottu pankista, joten...” Pudistin päätäni epäuskoisena. ”Tarkoitatko sä, että... mä en saa niitä takaisin?” Nainen nyökkäsi ja vilkaisi taakseni, ulko-oven suuntaan, josta tätini, Magda Stock, jo pyyhälsi sisään. ”Aina saa olla muista huolehtimassa... Pelkkää harmia...” täti mutisi itsekseen. Magda ei sanonut minulle mitään, viittasi vain mukaansa ja saattoi autolleen. Istuin takapenkille ja täti käynnisti auton rämisten. Koko parituntisen matkan Magdeburgiin pelkäsin auton hajoavan. Laitoin mp3-soittimeni päälle. Se oli ainut esine, joka minulle oli jäänyt muistona palavasta talosta, sillä se oli ollut taskussani palon syttyessä. Ich bin nicht ich sai minut itkemään lohduttomasti, sillä sanat muistuttivat minua itsestäni, ja siitä, minkä olin menettänyt. Tätini huomasi sen ja tiuskaisi: ”Mitä vittua sä siellä pillität? Turha äitisi perään on itkeä, hän ei ollut sen arvoinen.” Magdan sanat aiheuttivat minussa vieläkin voimakkaampaa ahdistuneisuutta kuin aiemmin. Mietin, millaista yhteiselostamme tulisi. Hän inhosi minua melkein yhtä paljon kuin äitiäni.

 

#3

 

Piirsin seinään seitsemännen viivan. Viikko vasta tässä helvetin loukossa. Juoksin kylpyhuoneeseen ennen kuin Magda ehti keksiä uusia syytöksiä ja lukitsin oven perässäni. Olin astumassa lämpimän suihkun alle, kun ovelta alkoi kuulua terävää koputusta. En vastannut, ja hetken päästä kuulin Magdan potkivan ovea. ”Saatanan huoranpenikka, mun vesiäni et lotraa, tai tää oli sun viimenen suihku pitkään aikaan!” En välittänyt uhkailusta, vaan jatkoin toimiani.

 

Kahdeskymmenesviides päivä. Vieläkin elettiin kaurapuurolla, koska Magdalla ei kuulemma riittänyt rahaa vesilaskun jälkeen. Tietenkin rakas tätikultani syytti siitä minua, vaikka olin sitä mieltä, etteivät viiden minuutin mittaiset suihkuni voineet millään olla syypäitä siihen. Kuulin veden valuvan kylpyhuoneessa. Magda oli valmistautumassa treffeille. Hänen ökyrikas miesystävänsä kustansi hänelle kaikenmaailman kalliit kulinaariset elämykset, mutta minä sain tyytyä siihen liisteriin, jota hän kutsui puuroksi.

 

Seitsemäskymmeneskahdeksas päivä, ja vieläkin olin elossa. Ihme ja kumma. Minun oli hirveä ikävä taloamme, Mädcheniä ja Stormia. Kaikkea. ”Äkkiä tänne, helvetin horo!” ”Mulla on nimikin, vitun kurppa”, mutisin ja nousin sängyltäni vaivalloisesti. Eikö tuo ämmä ikinä lopettaisi?

 

Yhdeksäskymmenestoinen päivä, eikä loppua näkynyt. Suunnittelin innolla sitä hetkeä, kun minun ei tarvinnut enää sietää Magdaa. Keräisin kaikki vähäiset tavarani (mp3-soittimen, muutaman paidan ja housut, sekä Tokio Hotelin julisteen jonka olin varastanut kirjastosta nuortenlehden välistä) ja lähtisin. Ehkä antaisin vielä tädilleni turpaan. Mutta luultavasti nauraisin, eikä siitä tulisi loppua. Ja sitten minä kääntyisin ympäri enkä koskaan tulisi takaisin.

 

Sadasseitsemäskymmenesyhdeksäs päivä oli nyt pulkassa. Mikään ei ollut muuttunut. Paitsi tädin ruoat, jotka vain pahenivat päivä päivältä. Yhtäkkiä halusin vaihteeksi liisteripuuroa, en ollut ikinä ennen tajunnut kuinka pahoja perunat voivat olla...

 

Kahdessadaskolmaskymmenesviides viiva seinässä. Pian kaikki olisi ohi, eikä minun tarvitsisi enää ikinä uhrata ajatustakaan Magdalle tai millekään. Voisin aloittaa koko elämäni alusta, vain minä, soittimeni ja nurkasta repeytynyt julisteeni.

 

Kahdessadasneljäskymmenes päivä. Huomenna. Huomenna elämä alkaa. Hyvää syntymäpäivää minulle. Aivan pian...

 

#4

 

Hieroin jääkylmiä käsiäni yhteen ja työnsin ne syvälle taskuihini. Nostin takkini kauluksia ja istahdin Heruminpolun puiston penkille miettimään, mitä tekisin seuraavaksi. Kaksi vanhaa rouvaa pysähtyi

keskustelemaan lähettyville. ”Nyt on se Magdakin kuollut”, toinen rouvista sanoi, johon toisen piti kommentoida. ”Oletko menossa hautajaisiin?” ”En varmasti!” ensimmäinen mummo tokaisi tylysti. ”Tuskinpa sinne on kukaan menossa”, toinenkin myönteli, ja he jatkoivat matkaansa. En ollut uskoa korviani. Saattoiko olla... Joku oli jättänyt päivän sanomalehden penkille, ja selasin toiveikkaana kuolinilmoitukset esille. En tiennyt mitä uskoa kun näin seuraavan ilmoituksen:

 

Magda Stock

s. 5.12.1956

* 24.7.2008

Pienimuotoinen siunaus toimitetaan 27.7. Pimmelin kappelissa.

Työpanosta jäivät kaipaamaan

Auslöser Siivous-yrityksen johto ja työntekijät

 

Naurahdin. Tätini ei todellakaan tainnut olla kovin suosittu. Ilma alkoi käydä kylmäksi, ja oli niin pimeää, etten melkein nähnyt eteeni. Lähdin kävelemään pysyäkseni lämpimänä. Olin kuitenkin nukkunut niin vähän viime päivinä, että minua alkoi unettaa nopeasti. Puolinukuksissa harhailin läheiselle puistonpenkille ja nukahdin siihen.

 

 

Tom

 

Tassuttelin ulos kahvikuppi kädessä ja laskin sen pihapöydälle venytelläkseni vähän. Joku paparazzi oli näpsimässä kuvia viereisen seinän takana, sillä meillä ei ollut sillä hetkellä ollenkaan piha-aitaa. Se oli ollut laho ja kaipasi kipeästi vaihtoa. Uudet lankut makasivat silläkin hetkellä puutarhakeinun takana. Siristelin silmiäni aamuauringossa. Keinu heilui hiljaa tuulessa, ja näin jonkin mustan möykyn keinussa. Ensin luulin sen olevan Billin takki, jonka hän oli jättänyt epähuomiossa pihalle, mutta sitten möykky kääntyi ja haukotteli. Suuni loksahti auki ja seisoin hetken aivan hiljaa monttu levällään, kunnes huusin: ”Bill! Bill!! Nyt se on sitten tapahtunu – mä oon tullu hulluks!!!”

 

#5

 

”Mitä jos se on joku spurgu?” Georg katseli keinussa makaavaa tyttöä. ”Ei se voi olla spuge, sehän on niin nätti”, Tom virnisteli Billin juostessa rivistön välistä haravanvarren kanssa. ”No mitä helvettiä sä sillä?!” Tom ärähti Billin huitaissessa häntä vahingossa varrella kylkeen. ”Enhän mä voi siihen koskee, mitä jos siitä tarttuu kirppuja!” Bill päivitteli ja alkoi tökkiä tyttöä hereille.

 

Cassidy

 

Avasin silmäni ja neljä silmäparia tapitti minua tarkkaavaisena. Kuulin kalahduksen haravanvarren pudotessa maahan, ja mustahiuksinen tarkkailijani hypähti rastapäisen vierustoverinsa syliin kiljahduksen säestämänä. ”Iik, se herää!!!” Hyökkäyksen kohde pudotti sylissään roikkuvan pojan maahan. Ravistelin päätäni epäuskoisena. Kaivoin taskustani kuluneen julisteen ja taittelin sen auki. Tiirasin vuoroin julistetta, vuoroin ympärilläni seisovia poikia. ”Nipistäkää mua, tää ei oo totta...” Samassa tunsin kädessäni nipistyksen ja huudahdin hämmästyksestä. Lippispäinen jätkä huitaisi miestä, jonka tunnistin Georgiksi. ”Tyhmä, se on vaa sanonta!” ”No sori...!!” “Voi kauheeta!” Hyppäsin pihakeinusta. ”Anteeks kauheesti, ei mun ollu tarkotus... niinku... joo, mä lähen.” Ampaisin juoksuun, mutta pakomatkani keskeytyi yllättäen, kun astuin varomattomasti mutalätäkköön ja lensin selälleni. ”Ouuh...” kuulin takaani kömpiessäni ylös. Tom hölkkäsi luokseni ja auttoi jaloilleni. ”Tuu nyt kahville ja suihkuun. Et sä voi ton näkösenä mennä ihmisten ilmoille. Pestään sun vaatteet ja näin...” Kiitin poikaa hymyillen, ja hän talutti minut sisälle. ”Mikä sun nimi on?” Tom kysyi kävellessämme portaita ylös. ”Cassidy. Mut mua sanotaan Cassiksi.” ”Kyllä mä osaan ittekin kävellä”, tokaisin, mutta vastaväitteistäni huolimatta Tom saattoi minut kylpyhuoneen ovelle asti. ”Tässä on mun päätepysäkki”, hän sanoi virnistäen, ”mä lähen ettimään sulle Billin vaatteita.” Bill oli ilmeisesti kuunnellut keskustelua alakerrasta, sillä portaiden juurelta kaikui hätääntynyt huuto: ”LAINAA KUULE OMIA VAATTEITAS!! MUN VAATTEITA ET MILLEKKÄÄN SPU... ÖÖ...” Bill piti tauon. ”Siis, ne ei oo varmaan edes sen kokoa. Lainaa omias.” ”Joo, nehän sopiikin paljon paremmin”, Tom mutisi, toivoen varmaan etten kuuntelisi heidän kinasteluaan. Suljin kylpyhuoneen oven ennen kuin Tom ehti puolustella veljensä käytöstä. ”Joo, mä lähenkin tästä ettimään niitä kledjuja”, oven takaa vielä kuului, ja sitten sain olla rauhassa.

 

Kun astuin ulos kylpyhuoneesta, oven edessä minua odotti siisti pino vaatteita. Katsoin päällimmäiseksi taiteltuja... boksereita. Kaikesta päätellen ne olivat Tomin. T-paitakin oli selvästi Tomin kaapista kaivettu. Vetäisin vaatteet sen enempää miettimättä päälleni ja laskeuduin portaat alakertaan. Keittiössä minua oli vastassa Gustavin ja Georgin virnuilevat naamat. ”Jaha”, Gustav tokaisi ja nosti kulmakarvojaan, ”oliko asukokonaisuus ihan oma valinta?” ”Oot säkin yks koomikko”, Tom töksäytti takaani ja johdatti minut keittiönpöydän ääreen. Georg antoi minulle mukin kahvia ja istui itsekin, koko ajan virnuillen. ”Georg, mä tiedän et toi on sun perusilme, mut hymyile nyt nätisti vieraalle”, Tom lohkaisi. Tässä vaiheessa Billkin liittyi seuraan. ”En mä tosissani tarkottanu sitä vaatejuttua...” Bill katsoi minua pahoitellen, ja pudistin päätäni. ”Ei se mitään.” ”Kuinka sä sitten päädyit meidän keinuun nukkumaan?” Bill kysyi, ja olin juuri keksimässä jonkin hätävalheen. ”Nii, oliko niin paha jurri illalla?” Tom naurahti, ja olin jo tarttumassa pienoiseen humalatilaan sopivana tekosyynä, mutta jostain syystä avasin suuni ja... ”Eiku, mä karkasin ja...”

 

#6

 

Nipistin huuleni tiukasti yhteen. Kaikki neljä nojautuivat lähemmäs. ”Niiiiiin?” Georg johdatteli minua jatkamaan, mutten halunnut paljastaa yhtään enempää. Sen sijaan hörppäsin suuni täyteen kahvia ja melkein purskautin ne ulos, sillä se oli kuumempaa kuin olin odottanut. ”Onpas hyvää kahvia”, sain soperrettua, vaikka suutani poltti vieläkin. ”Olit sanomassa...?” Bill yritti kaivella totuutta kaikkien tuijottaessa minua tiukasti. ”Nii, sitä vaan et... Mä asun mun tädin luona ja... Se varmaan odottaa mua jo.” ”Mikä se sun tädin nimi on? Me voidaan heittää sut sinne.” ”Magda Stock. Mut hei, en mä mitään kyytiä tarvii...” Olin jo nousemassa pöydästä, kun näin Billin ja Tomin vilkaisevan toisiaan merkitsevästi, ja istui takaisin alas. ”Vai Magda Stock?” Tom tokaisi säälien. ”Joo?” En ymmärtänyt miksi kaikki neljä poikaa näyttivät yhtäkkiä surullisilta. Kaikki valkeni, kun Georg otti esiin eilisen lehden paperikorista. ”Me naurettiin tolle just eilen. Magdeburgin Magda, tajuuks?” Normaaliolosuhteissa olisin varmaan nauranut, mutta koska ketään ei edes hymyilyttänyt, olin vaiti, ja nousin ylös. ”Mihin sä meet?”  Bill asteli luokseni ja laski kätensä olkapäälleni. Ravistin sen pois. ”Viimenen mitä mä tarviin on teidän sääli. Kyl mä pärjään.” Tomkin ponkaisi paikaltaan. ”Et varmana pärjää! Me ei päästetä sua menemään!” Pudistin päätäni ja naurahdin. ”Kyllä pärjään. Mä lähen, ettekä te voi mua estää.” Olin jo eteisessä, kun Georg juoksi edelleni ja tukki tieni ovelle.

 

Marssin ympäri olohuonetta levottomana. Georg ei ollut liikahtanut paikaltaan, ja Gustav jökötti olohuoneen oviaukossa, etten pääsisi lähellekään ulko-ovea. ”Ette te voi tehä näin!” huusin ärtyneenä. ”Tää on kidnappaus!! Tää... Tää... Tää on rikos!!!” Tom naurahti omalta paikaltaan. ”Me pyydettiin nätisti. Sähän et kadulla asu. Piste ja aamen.” Bill nyökkäsi ponnekkaasti vahvistaen veljensä lausuntoa. ”Teiltä menee maine, jos mä kerron jollekin!” Uhkasin vielä. ”Siksi me ei päästetä sua menemään”, Tom heitti takaisin. Istuin nojatuoliin tuohtuneena. ”Muista että useimmat ei suostuis lähtemään”, Bill yritti lohduttaa, mutten nostanut katsettani lattiasta. En halunnut olla mikään julkkisten hyväntekeväisyyskohde. ”Yks yö vaan”, Bill suostutteli, ”ku ens yöks on luvattu sadetta.” Hän nousi paikaltaan ja istahti nojatuolini käsinojalle. Hän loi minuun vetoavan koiranpentuilmeen. ”Tää ei oo reilua”, sanoin, ”enhän mä voi sanoo ei noille silmille.” Bill näytti tyytyväiseltä, mutta tuijotti minua syvälle silmiin. Hymyilin, mutta käännähdin silti pois. ”Äääääh!” huudahdin yllätyksestä. Toisella puolellani Tomin silmät tapittivat minua samoin kuin Billin. ”Lopettakaa jo”, huokaisin luovuttaen ja nojauduin taakse tuolissani. ”Vielä on taito tallella”, Tom katsahti ylitseni Billiin, joka nyökkäsi. ”Toimii aina.”

 

 

 

Mä nyt pistin tämän tänne, kun se VITUN Voice tuhottiin. Toivoisin että edes joku Voicelta löytää tämän, ja sais ehkä jotenki ilmoteltua muille lukijoille, jotka tätä on lukenu.. Mä niin toivon että joku löytää tän! <33