Pimeää... Kylmää, vaikka poskiani kuumotti vielä. Oli hiljaista, miten se oli mahdollista? Äsken pukuhuone oli ollut meluisa, täynnä ihmisiä, täynnä ääniä ja valoja, täynnä elämää… Joku tuli sisään, ja silloin kaikki hävisi. Ja nyt mitään ei ollut näkyvissä. Ei muuta kuin Tom, vieressäni, ahdistettuna nurkkaan. Kylmä viima kasvoillani kertoi, että Se Jokin oli vielä huoneessa. Se Jokin oli aivan lähellämme, katseli meitä, kuunteli, tarkkaili. Haisteli…

Auringosta luopuminen oli kova paikka, vaikka oikeastaan kaikki elämässäni tapahtui yöllä, auringon laskettua, varjoissa piileksien… Oli aika jolloin saatoin kulkea pää pystyssä auringossa, mennä sinne minne mieli teki. Silloin ennen saatoin paistatella suosiossa, kaikkien edessä heidän ihailtavanaan. Enää se ei ole mahdollista. Nyt minun on vältettävä uteliaita katseita ja pysyttävä erossa ihmisistä. Riski on liian suuri: Jos kaikki tietäisivät, se olisi minun loppuni. Ja se olisi Tomin loppu. Niin että nykyään minun paikkani on sivussa. Tom kirosi usein sitä, ettei hänen ympärillään parveillut tyttöjä, mutta aavistin hänen tietävän yksinäisyyden olevan välttämättömyys. Oli kauheaa kuvitella mitä tapahtuisi, jos jompikumpi meistä lähentyisi tavalliseen ihmiseen. Lähes väistämättä suhde liukuisi tilanteeseen, jossa sisällämme kamppaileva peto pääsisi valloilleen. Siksi meidät kai alun perin valittiinkin…

Kun Se Jokin oli valmis, huuliltani tipahti pisara tummanpunaista verta kädelleni. Pyyhin loput tunteettomasti kämmenselkääni ja kuulostelin. Sitä Jotain ei enää näkynyt, enkä tuntenut sen läsnäoloa kuten aiemmin. Veren metallinen maku tanssi vielä kielelläni, ja tunsin olevani elämäni voimissa. Kaikki aistini oli viritetty äärimmilleen, ja pystyin yhdellä vilkaisulla, yhdellä nuuhkaisulla arvioimaan lähimaastoni. Pukuhuoneessa ei ollut vieraita hajuja ja tuttujakin vain yksi: Tom. Kiiruhdin hänen luokseen. Tom tärisi kyyryssä ja katseli käsiään, jotka, kuten minunkin, olivat veren peitossa. Saatoin kuulla äänet hänen päänsä sisällä: "Kenen verta toi on? Ei kai se oo mun? Jos ei, niin kenen? En kai mä oo tehny jotain…?" Kun hän vihdoin nosti katseensa minuun, siitä kuvastui hämmennys ja pelko. Minut nähdessään hän kavahti taaksepäin. "Sun silmät…" Tom kuiskasi ääni väristen. Tunsin itsekin, kuinka saalistajan tuli kiilui silmissäni. Yritin hillitä sitä ja autoin Tomin jaloilleen. Hän ei ollut voimakkaampi kuin aiemmin, päinvastoin – hän tuntui etäiseltä ja pelokkaalta, kuin pikkulapselta painajaisen nähtyään. Hän puristi kättäni hakeakseen turvaa. "Bill", hän tunnusti, "mua pelottaa." Sain todella harvoin olla meistä kahdesta se rohkeampi, mutta tilanne ei tuntunut niin hyvältä kuin olin kuvitellut. Halusin vanhan Tomin takaisin. Halusin itseni takaisin. "Pian säkin tunnet sen", tyydyin sanomaan.

Ja tosiaan, ei kestänyt kauankaan kun Tom tunsi saman kuin minä sinä yönä pukuhuoneessa. Hän halusi innokkaasti testata uusia kykyjään. Hän löysi uusia tuoksuja tutuista paikoista ja näki asioita, joita emme pystyneet aiemmin edes kuvittelemaan. Monina öinä hiivimme ulos ja juoksimme tunnit läpeensä. Kaupungin sateiset kadut heijastivat lyhtypylväiden keltaista ja oranssia valoa, ja autojen hiljainen ääntely kaikui korviimme kuin oodi yölle ja sen uusille valtiaille. Päiviä pelkäsimme, mutta yöt kuuluivat meille. Vain ja ainoastaan meille. Yöllisiä ristiretkiämme varjosti ainoastaan se seikka, että meidät tunnistettiin usein kaduilla. Lehdet otsikoivat muuttuneesta käytöksestämme ja teinitytöt kaikkialla seurasivat meitä ja halusivat jakaa yöt kanssamme. Silloin ymmärsimme Sen Jonkin tarkoitusperät – rokkitähtien oli helppo houkutella tyttöjä yksi kerrallaan samalle pimeälle polulle kanssaan. Nuorten naisten makeansuloinen veri soisi yön valtiaille ylivoiman ihmisistä. Mutta niin paljon kuin nautimmekin uusista kyvyistämme, siihen emme halunneet niitä käyttää…