#1

 

”Äääitiii, mä oon kotona!” hihkaisin keittiöön paukauttaessani ulko-oven kiinni. ”Hei kulta!” äiti huusi vastaukseksi. Avasin eteisen komeron oven, ja päälleni pursusi koko kaapin sisältö. Heitin kenkäni läjän päällimmäiseksi ja yritin survoa niitä tuloksetta takaisin kaappiin. ”Äiti, pitäiskö tätä kaappia siivota?” Äitini tuli eteiseen puhelin kourassa. ”Soitan siivoojalle”, hän tokaisi ja hävisi takaisin keittiöön keskustellen samalla kiivaasti siivousfirman johtajan kanssa. ”Teidän työntekijänne on taas jättänyt tulematta...” hän kailotti puhelimeen vähän liiankin dramaattisesti. Naurahdin hieman ja hyppelin portaat kaksi kerrallaan ylös.

 

Huoneeni on juuri sellainen, kuin minun kaltaisellani ihmisellä kuuluisikin olla. Vilkaisin peiliin ja korjasin hiuksiani. Hiustenheilautus paljasti mustien suorien hiusten alta aavistuksen punaista. Vanhempani olivat onneksi antaneet minun vaalentaa luonnostaan mustia hiuksiani sen verran, että niihin tarttui haluamani punainen väri. Korjasin meikkejäni nopeasti ja rojahdin sängylleni loikomaan taivaansiniselle päiväpeitolle. Silitin peiton satiinipintaa ja painoin toisella kädelläni CD-soittimen päälle. Aloin hyräillä Redeniä itsekseni, ja kaivoin läksykirjat laukustani. Selasin matikankirjaa kyllästyneenä ja päätin tehdä tehtävät vasta aamulla. ”Cassidy Miranda Rauch!” äiti komensi alakerrasta. ”Opettajasi on aivan kohta täällä!” Ähkäisin liioitellun uhrautuvasti ja aloin valmistautua balettitunnille.

 

Laahustin pihan poikki puutarharakennukseen, jossa balettisalini oli. En oikeastaan välittänyt tanssista, ainakaan klassisesta, mutta jatkoin harrastustani vanhempieni mieliksi. Ensi vuonna, kun täyttäisin kahdeksantoista, voisin muuttaa omilleni ja lopettaa liikaa aikaa vievät harrastukseni kokonaan. Moikkasin matkalla hevostenhoitajaa, joka ratsasti hevosellani Stormilla hieman kauempana. Rakastin ihanaa hevostani, mutta minulla ei ollut joka päivä aikaa sille, joten vanhempani olivat palkanneet sille ratsuttajan. Avasin puutarharakennuksen oven ja raahauduin peilin eteen harjoittelemaan jalan asentoja, joita minun olisi pitänyt petrata koko viikko. Tanssiopettajani Mädchen Strich käveli sisään ylväänä kuten aina – kadehdin hänen ryhtiään, mutta se johtui varmasti vuosien ankarasta harjoittelusta. Harjoittelusta, johon minulla ei riittänyt kiinnostusta. ”Jaahas, on tainnut jäädä harjoittelu vähemmälle?” Mädchen hymyili sympaattisesti. Hän ymmärsi, etten halunnut jatkaa tanssimista enää, muttei voinut vanhemmilleni mitään, kuten en minäkään. Nyökkäsin ja hymähdin vaisusti. Aloitimme taivutusten harjoittelun peilin ääressä, Mädchen intoa puhkuen, minä automaattivaihteella kuten tavallista.

 

Illallisen jälkeen lukittauduin huoneeseeni rentoutumaan tanssin jäljiltä. Laitoin mp3-soittimeni kuulokkeet korvilleni, ja hetken päästä vaivuin kevyeen uneen.

 

Heräsin ja vilkaisin kelloa. En ollut nukkunut kuin vartin, ja soittimestani soi hiljaa Rette michin kertosäe. Lauloin varovasti mukana ja ajattelin sen kauniita sanoja.

 

”Komm und rette mich,

ich verbrenne innerlich,

komm und rette mich,

ich schaff’s nicht ohne dich,

komm und rette mich, rette mich...”

 

Yritin pysytellä hereillä kappaleen loppuun, mutta silmäni tuntuivat raskailta, ja vaivuin uudestaan uneen. Kun havahduin uudestaan, en tiennyt mikä minut oli herättänyt. En ennen kuin vedin syvään henkeä ja sain kauhean yskänkohtauksen. Ilmassa leijui savun haju. Ponkaisin ylös ja juoksin varoittamaan vanhempiani. Palovaroittimemme eivät toimineet, sillä isä oli ottanut ne iltapäivällä pois vaihtaakseen tilalle uudet. Uusissa varoittimissa oli ollut jotain vikaa, eikä hän ollut jaksanut laittaa vanhoja takaisin paikoilleen. Työnsin vanhempieni makuuhuoneen oven auki. ”Äiti! Isä!”

Elikkäs, tässä oli nyt ensimmäinen osa. Nove on siis kirjoitettu 5 hengen voimin. (: Toivottavasti piditte. (: