Iltaruskon hehkuessa asuntomme verhojen raoista sisään, herättelin jäykkiä raajojani sisälläolon jäljiltä. Tom näppäili kitaraansa innottomasti, ja pian hänkin tuli ikkunan ääreen. Seisoimme siinä vierekkäin, kuin odottaen jotain saapuvaksi. Kun viimeinenkin oranssinpunainen valonsäde oli kadonnut tummalta lattialta, tartuin varovasti verhoihin. Tom pidätti hengitystään, jokainen lihas valmiina. Nykäisin punaiset verhot sivuun paljastaen samalla uinuvan kaupungin. Tom henkäisi haltioituneena ja jäi ihailemaan katulamppujen paljasta valoa, autojen huminaa allamme, punaisia lehtikasoja teiden varsilla. Minäkin katselin ulos, tutkaillen niitä harvoja ihmisiä jotka uskalsivat kulkea syksyisessä yössä jalan. Kattohuoneistostamme näki lähes koko kaupungin ylle. Avasin ikkunaluukun päästäen viileänraikkaan syystuulen sisään liikenteen melun säestämänä. ”Tuolla se taas on”, sanoin käännähtämättä veljeeni päin. Tom hymähti vastaukseksi. ”Se alkaa käydä tylsäksi”, hän huokaisi ja painoi kätensä kylmää ikkunalasia vasten. Nyökkäsin ja osoitin kadunvarteen pysäköityä harmaata uutisautoa. ”Jotakin jaksaa vielä kiinnostaa”, totesin valjusti. Aistin Tomin käyvän levottomaksi. ”Mitä jos astuttaisiin takaisin parrasvaloihin? Se olis paljon jännempää kuin tää meidän yöllinen kujanjuoksu.” ”Tom, sä et voi olla noin kärsimätön. Ajattele miten siinä oikeasti kävis”, murahdin. ”Ei siinä mitään kävis. Paitsi meillä olis hauskempaa.” Tiesin kyllä mitä Tom ajoi takaa, enkä jaksanut enää väitellä. Tom tunsi kyllä syyt siihen, miksi julkisuudesta vetäytyminen oli hyvä päätös. ”Mulla on silti sitä ikävä”, Tom vielä mainitsi, mutta se ei ollut koko totuus. ”Mullakin on Gustavia ja Georgia ikävä”, sanoin ja laskin käteni Tomin olkapäälle. Jäimme vielä hetkeksi ihailemaan pimeää valtakuntaamme ennen kuin lähdimme samaan vanhaan leikkiin sateen kimaltamilla kaduilla.

Kiitäessämme harmaita katuja pitkin luulimme yön olevan samanlainen kuin muutkin siihen asti. Kyllästyimme nopeasti ja palailimme huoneistoomme ruokakaupan kautta. Olimme unohtaneet käydä teurastamolla hakemassa tuoretta verta, joten jouduimme tyytymään verilettuihin. Valitsimme inhoten eineshyllystä muutaman paketin keinotekoista ravintoa ja raahustimme kassalle. Silloin aistin sen: sama haju joka oli seurannut meitä jo jonkin aikaa. Vilkuilin varovasti ympärilleni, mutten kyennyt paikantamaan tuoksun lähdettä. Tom oli juuri maksanut surkeat ostoksemme, ja madalsin ääntäni sanoen vaivihkaa: ”Tunnetko sä sen?” Tom nyökkäsi muina miehinä. ”Tunnen”, hän vastasi ja talsimme ulos kaupasta varoen joka askeltamme, kunnes tuoksu oli kokonaan hävinnyt.

Hissi tuntui masentavalta kulkuvälineeltä, kun olisimme voimiemme avulla voineet vaikka kavuta talon julkisivua ylös. Mutta pysyäksemme huomaamattomina meidän oli käyttäydyttävä normaalisti. No, niin normaalisti kuin kaksi verenhimoista entistä kuuluisuutta voi. Koska asuntomme oli kattohuoneisto, hissi, jonka sai liikkeelle vain viikoittain vaihtuvalla koodilla, nousi suoraan eteiseemme. Ovet aukesivat valittaen, ja jähmetyimme paikoillemme. Pimeästä asunnosta kumpusi kahden ihmisen ominaishajut – ja ne eivät olleet meidän. ”Saatiin vieraita”, Tom totesi ja vilkaisi minua. Jos minun olisi tarvinnut hengittää, olisin varmaan haukkonut henkeä kauhuissani. Rintaani puristi ahdistuksen tunne. Pimeästä huolimatta näin, että kutsumattomat vieraamme lähestyivät hissiä.